Kun olin viimeksi Isoissaseuroissa ja katselin koolla olevia naisia, johtuivat ajatukseni muutamiin lehtiartikkeleihin ja nk. tieteellisiin raportteihin, joita olen lueskellut viime aikoina, ja jotka ovat voineet kertoa, että lestadiolaisuuden piirissä naisilla on erittäin huono itsetunto ja he ovat painostuksen alla. Sanotaan, että herätysliike ei "tue naisia". Miten ihmeessä voisi olla niin, että kaikki nämä nuoret kunnon naiset pysyvät herätysliikkeessämme, jos heillä on niin paha olla, kuten jotkut mielipiteen muokkaajat haluaisivat asian esittää. Niin minä ajattelin siinä istuessani.

Kun olen keskustellut uskonsisarten kanssa eri mielipiteenmuokkaajien välittämistä meitä esittelevistä kuvista, on todettava, että meidän on vaikea löytää itseämme niistä. Niin, toki liikkeessämme voi nähdä väsyneitä pikkulasten äitejä, mutta pikkulasten äidit (ja isätkin) tapaavat näyttää väliin pikkuisen väsyneiltä, olivatpa uskovia eli eivät, niin jotakin muuta näiden "päissäänkäsittävien" on tarkoitettava.

Me tapaamme päinvastoin olla aika yksimielisiä siitä, että meillä asiat ovat epätavallisen hyvin. Ei meitä nimitellä miten hyvänsä emmekä me joudu juoppojen aviomiesten pahoinpitelemiksi ja totta on, että useimmat meistä jaamme kotitöittemme kuorman paremmin miestemme kanssa kuin monet ei-uskovat tekevät. Ja sitä paitsi meillä on yhteisö, jossa voimme jakaa ilomme ja surumme. Puhumattakaan siitä voimasta ja turvallisuudesta, minkä usko meille antaa! Yhteiskunnassa voimme kohdata samoja ongelmia kuin muut naiset, on sekin toinen asia, mutta siitä ei nyt ole kyse.

Olen siksi aika pitkään tuumaillut naisten roolia herätysliikkeessämme. Jo ollessani pieni koin sen naiset sekä voimakkaiksi että aktiivisiksi, syvästi myös hengelliseen elämään osallistuviksi. Jotkut tutkijat myöntävät, että Laestadiuksella oli erittäin positiivinen naisnäkemys, ja että naiset ovat vaikuttaneet ratkaisevasti herätyksen elinvoimaisuuteen ja leviämiseen alkuaikoina. Sen sijaan ollaan sitä mieltä, että nykyisin asia ei ole enää niin. Nyt näytetään uskottavan, että me saamme vain istua hiljaa seuroissa, keittää kahvia ja synnyttää lapsia. Miten on voitu tulla tällaiseen käsitykseen?

Oma kokemukseni on, että naisilla on aina ollut vahva asema herätyksessämme, ja että he ovat merkinneet paljon sen leviämiselle. Ensinnäkin liikkeessämme naista arvostetaan äitinä ja lastenkasvattajana toisin kuin muutoin yhteiskunnassa. Mutta sitä paitsi naiset ovat aina olleet aktiivisia seurakuntaelämässä. Niin kauan kuin minä muistan, meillä on ollut naispuolisia tulkkeja. Ja joka tapauksessa meillä hieman vanhemmilla on myös muistikuvia naisista, jotka olivat ns. penkistä puhujia ja jotka tapasivat mennä puhuttelemaan epäuskoisia seuravieraita heidän hengellisestä hyvästään, ja jotka saivat usein olla auttamassa näitä uskon ensi askeleille Elämän tiellä.

Enemmässä tai vähemmässä määrin ainakin meidän seuduillamme on itsestään selvää, että pyhäkoulunopettajan tehtävä kuului naisille. Usein siinä tehtävässä oli kylän kristitty naisopettaja. Kristityt perheenäidit kutsuivat saarnaajia ja muita kristittyjä ystäviä koteihinsa ja osallistuivat aktiivisesti hengellisiin keskusteluihin. Meillä on myös esimerkkejä naisista, jotka ovat olleet kirjeenvaihdossa saarnaajien kanssa ja ovat keskustelleet eri hengellisistä pyrkimyksistä, ja joiden kirjeenvaihtoa on yhäti tallella.

Me tiedämme, että monet herätyksen naiset ovat olleet ja ovat nytkin ahkeria lukeman Raamattua ja hyvin perehtyneitä klassiseen kristinuskoon. Joskus lapsena ja nuorena saatoin kuulla, miten arvostavasti miehet puhelivat tietyistä naisista sanoen esim.: "Siinä on profeetallinen nainen." Meidän herätyksessämme on aika paljon ollut niitä naisia, joita on voitu yleisestikin kutsua "hengellisiksi äideiksi". (Toki niin on ollut aina kristikunnassa; Paavalikin puhuu sellaisista naisista.) Lisäksi on ollut itsestään selvää, että syntien anteeksiantamisen evankeliumi on yhtäläisesti voimassaan, julistipa sen uudestisyntynyt mies tai nainen.

Puhe "yhteisestä pappeudesta" ei ole ollut meidän herätysliikkeessämme tyhjää puhetta, jolla haluttaisiin sanoa, että jokainen seurakuntalainen merkitsee jotakin, vaan "yhteinen kuninkaallinen pappeus" on ollut elävää ja hyvin toimivaa. Kaikki kristityt - miehet ja naiset - antavat koko maailman tietää, kuinka ihmeellisiä tekoja on tehnyt hän joka on kutsunut meidät pimeydestä ihmeelliseen valkeuteensa. (1. Piet. 2:9). Naiset ovat toisin sanoen aina osallistuneet aktiivisesti liikkeessämme sielunhoitoon, niin rippiäiteinä, hengellisinä neuvonantajina kuin keskustelukumppaneina. Naisia on todella "tuettu".

Sen sijaan on ollut yhtä selvää, että julkinen saarnavirka on ollut miesten tehtävä. Saarnavirkaa on pidetty eturintamatehtävänä eikä Jumala ole tarkoittanut naista sellaiseen. Julkisena julistajana toimiminen merkitsee asettumista kovan paineen alle, suostumista olemaan maailman halveksuma ja kaikkien hylkäämänä, kuten Paavali sanoo. Niin, hän sanoo vieläpä, että tehtävä merkitsee vihkiytymistä kuolemalle (kts. 1. Kor. 4). Ja toki joudutaan kaiken maailman ilkuttaviksi, kun väitetään, että Jumalan Sana on totta huolimatta siitä mitä ihmisten enemmistä sanoo. Mutta jos niin ei tehdä, niin mitä sitten hyödyttää saarnata? Esiäitimme eivät hekään koskaan kyseenalaistaneet sitä, että Jumalan rakkaudellisen järjestyksen mukaan naisten ei tarvitse ryhtyä julkiseen saarnavirkaan, ja minä uskon, että me tämän ajan uskonsisaret liitymme heidän vakaumukseensa.

Mutta kenties on perää havainnossa, että liikkeemme naiset eivät ole enää yhtä aktiivisia kuin aiemmin. On totta, että seurakuntamme ovat mykempiä, ja se saattaa liittyä siihen, että jostakin syystä herätyksemme naisista on tullut hiljaisempia - mykempiä - mitä varhempien sukupolvien naiset olivat. Ja samalla ovat kiitoslaulutkin käyneet heikommiksi. Panehan merkille: En minä sano, että naiset on vaiennettu, he itse ovat tulleet hiljaisemmiksi. Ja me monet olemme sitä mieltä, että tämä liittyy ainakin Ruotsissa siihen kehitykseen, joka alkoi, kun maassamme tehtiin päätös pappisviran avaamisesta naisille. Itse en oikein käsitä, miksi nämä asiat liittyvät toisiinsa, mutta niin vain näyttää olevan. Vaikuttaa siltä, että naispappeuspäätös jollakin tapaa shokeerasi meidät ja sai meidät epäileviksi ja riisti jotakin rohkeudestamme.

Emme me kuitenkaan millään muotoa voi syyttää miehiä, sillä oman tietämäni mukaan he eivät ole koskaan sanoneet, että älkääpä enää todistako penkeissä; nyt teidän on paras lopettaa pyhäkoulunopettajana oleminen, älkääkä missään tapauksessa enää puhutelko epäuskoisia seuravieraita, sillä joku saattaisi luulla, että te pyritte saarnaajiksi. Sen sijaan on mahdollista, että pappisviran avaaminen naisille on hermostuttanut yhtä jos toista miestä (miksipä ei naistakin) omassa herätyksessämme, ja on lausahdettu vähemmän viisaita tässä asiassa ja kaadettu lisää vettä siihen myllyyn, joka kierrättää maailman puheita herätysliikkeemme naisten kohtaamasta panostuksesta. Saattaapa olla joitakin yksittäisiä henkilöitä, jotka alkavat yhtäkkiä mumista, että naispuoliset pitäisi saada pois esim. tulkin ja pyhäkoulunopettajan tehtävistä. Toisin sanoen hermostuksissaan on haluttu osoittaa, että ollaan vastaan ja siinä samassa on päästy vastakkain myös oman perinteemme kanssa.

Käytännössä on siis päästetty ympäristö vaikuttamaan siihen, miten meidän tulee tehdä herätysliikkeessämme työtä ja samalla on omaksuttu uusi, liikkeellemme aiemmin vieras ajattelutapa. Mutta se on niin ollen poikkeus. Useimmat kristityt miehet kaipaavat iloisten, rohkeiden naisten todistuksia, eikä vähiten siksi, että niillä on tapana kuulua yhteen seurakunnan ylistyslaulujen kanssa. Sillä kaipa miehetkin (jotka eivät ole saarnaajia) ovat käyneet hiljaisemmiksi kuin aiemmin?

Olipa miten hyvänsä, yhä useammasta seurakunnasta puuttuu tädit Emma tai Manti, jotka todistivat penkissä, tädit, joita oli aiemmin useita. On päässyt tapahtumaan jotakin sellaista, mitä meidän kristittyjen naisten on tutkisteltava itsessämme. Mikä meiltä on riistänyt rohkeutemme? Pelkäämmekö, että joku luulee meidän haluavan papeiksi tai saarnaajiksi, jos todistamme uskostamme ja ilostamme? Vai emmekö ole kokeneet, että "me emme voi olla puhumatta siitä, mitä olemme nähneet ja kuulleet". Puuttuuko meiltä uskon ilo? Vai mikä meidät on tehnyt niin hiljaisiksi?

Toki meidän monien naisten kokemus on, että kun olemme rohkaistuneet avaamaan suumme puhuaksemme esim. ulkopuolisen kanssa Jeesuksesta, on ilo alkanut virtaamaan meissä vuolaana. Ja yhden jos toisenkin on täytynyt kokea, mikä sanoinkuvaamaton ilo on saada todistaa syntien anteeksiantamuksen evankeliumia tuhlaajalapselle, joka vastaa hiljaa "Kyllä", kun häneltä kysyt, tahtooko hän saada syntinsä anteeksi! Siksi uskon henkilökohtaisesti, että juuri sielunvihollinen on käyttänyt syntynyttä tilannetta riistääkseen meiltä rohkeutemme ja tunnustajan ilomme. Ja siinä hän valitettavasti on myös menestynyt.

Ehkäpä meidän on ryhdyttävä keskustelemaan keskenämme kadonneesta rohkeudesta. Pitäkäämme iloisin mielin kiinni siitä toiminta- ja työtavasta, jonka isämme ja äitimme kokivat niin hyvin toimiviksi. Jos koko työtaakka jää saarnaajien kannettavaksi, he kyllä uupuvat pian sen alle. Heillä on tärkeänä tehtävänään kylvää Sanaa, vaikka meidän kaikkien tehtävänä on avustaa siinä muussa työssä, jota on tehtävä Sanan menestyksellisen levittämisen eteen. Ei seurakunta toimi vain seuroissa, se on jatkuvaa työtä kodeissa, työpaikoilla, kouluissa, eri tilanteissa tavatessamme ihmisiä arkena ja pyhänä, ilossa ja surussa. Sitä paitsi me kannamme sisimmässämme aarretta, joka vain kasvaa sitä mukaa kuin jaamme siitä muille. Joskus ihmettelen, että näemmeköhän me, kuinka onnellisia me olemme - kerta kaikkiaan maailman onnellisimpia.

Maj-Lis Palo
Luulaja