Ruotsin Lapissa pappina vaikuttanut Lars Levi Laestadius, monipuolisesti lahjakas julistaja, tutkija ja ajattelija, herättää yhä keskustelua. Laestadiuksen merkitystä kuvaa myös se, että hänen saarnojaan julkaistaan ja luetaan jatkuvasti. Niitä on käännetty suomen, saamen ja ruotsin lisäksi norjaksi, englanniksi, saksaksi, venäjäksi, viroksi, latviaksi, liivin kielelle ja kiinaksi.

Elämänvaiheet

Lars Levi Laestadius syntyi 10.1.1800 Ruotsin Lapissa, Arjeplogin Jäkkvikin kylässä. Hänen isänsä Karl Laestadius lukeutui tunnettuun pappissukuun, ja oli saanut nimensä Keski-Ruotsissa olevasta Lästadin kylästä, Ytterlännisin pitäjästä. Isä oli toiminut Nasafjällin vuorikaivoksen palveluksessa. Myöhemmin hän elätti perhettään uudisasukkaana Arjeplogissa. Lars Levi Laestadiuksen äiti oli köyhän uudisasukkaan tytär, joka oli sukulaissuhteessa miehensä sukuun.

Laestadius on kuvannut synnyinseutuaan täysin autioksi maaksi , jossa vain "hukat, ahmat, jänikset ja kiirunat pitivät asuntoa". Vaikka perhe muuttikin 1802 lähemmäksi Arjeplogin kirkonkylää, Lars Levi Laestadius ja 1802 syntynyt nuorempi veli Petrus viettivät lapsuutensa Ruotsin Lapin erämaassa. Epäilemättä kodin köyhyys, isän taipumus juoppouteen ja äidin pietistinen hurskausihanne jättivät jälkensä häneen varhaislapsuuden vuosina. Kvikkjokin komministeri Kari Erik Laestadius otti 1808 pienemmät veljensä hoitoonsa. Kvikkojokin ihanassa tunturimaisemassa heräsikin Lars Levin rakkaus luontoon ja kasvien tutkimiseen. Velipuoli Karl Erik oli kiinnostunut metsästyksestä ja kasveista. Hän teki myös meteorologisia havaintoja.

Karl Erik Laestadiuksen antamat uudet sosiaaliset lähtökohdat mahdollistivat koulunkäynnin, Laestadiuksen veljekset Lars Levi ja Petrus siirtyivät 1816 Härnosandin kymnaasiin. Lars Levi Laestadius pääsi ylioppilaaksi 1819. Siirtyessään Upsalan yliopistoon opiskelemaan teologiaa, hän oli aluksi erityisen kiinnostunut kasvitieteestä. Laestadius kuuntelikin jonkin verran professori Göran Wahlenbergin (1780-1851) luentoja. Saarnataitoa opetti Samuel Ödman, jonka teologiseen seminaariin Laestadius kirjoittautui jo 1821. Jo tässä vaiheessa kypsä ja älyllisesti vireä ylioppilas osallistui kasveja tutkiviin retkikuntiin sekä kirjoitti ensimmäisen julkaisunsa Luulajan Lapista 1821 tekemiensä havaintojen perusteella. Esikoisteos Om möiligheten och fördelen af allmänna uppodlingar i marken (Lapin yleisistä viljelymahdollisuuksista ja eduista) ilmestyi painosta 1824. Monipuolisesta lahjakkuudestaan ja laaja-alaisesta kiinnostuksestaan huolimatta Laestadius valitsi kuitenkin papin uran.

1825 Härnosandissa tapahtuneen pappisvihkimyksen jälkeen Lars Levi Laestadius hoiti aluksi kotiseurakuntansa Arjeplogin kirkkoherran viransijaisuutta ja toimi sen jälkeen Piitimen Lapin, Arjeplogin ja Arvidsjaurin missionäärin tehtävissä sijoituspaikkanaan Arjeplog. Missionääri oli eräänlainen paimentolaissaarnaaja, joka kiersi saamelaisten luona ja toimi samalla Lapin kiertävien alkeisopettajien, katekeettojen, työn tarkastajana. Keväällä 1826 Laestadius siirtyi Ruotsin pohjoisimman seurakunnan Kaaresuvannon kirkkoherraksi.

Syrjäisen maailmankolkan kirkkoherraa sanottiin Ruotsin "ylimmäiseksi papiksi". Myöhempi herätysromantiikan ja Lapin nostalgian sävyttämä herätysliiketraditio hautaa helposti alleen ne taloudellissosiaaliset realiteetit, joiden keskellä nuori sielunpaimen hoiti ahkerasti ja tunnollisesti virkaansa. Kaaresuvannon seurakunnassa oli parisataa suomalaista ja 600 lappalaista, jotka olivat osan vuotta poroineen Norjan tuntureilla. Etäisyydet seurakunnassa olivat pitkät. Nuori tiedemiespappi oli varsin eristäytyneenä suurista keskuksista. Lähin postiasema oli Haaparannassa. Ruotsalainen pappi, joka hallitsi saamen kielen, opiskeli Kaaresuvannon aikanaan myös suomen kielen, joka oli välttämätön väline seurakuntatyössä. Kaaresuvannon aikanaan Lars Levi Laestadius meni naimisiin Brita Katarina Alstadiuksen kanssa 1827­.

Perheeseen syntyi 15 lasta. Suurperheen hoito vaati suunnattomia ponnistuksia ja kekseliäisyyttä pienessä ja vaatimattomassa pappilassa.

1849 Laestadius siirtyi Pajalan kirkkoherraksi. Hän kuoli 21.2.1861 - kuten kerrotaan - karhuntaljalla maaten, "maailman" halveksimana, mutta alkaneen herätysliikkeen kannattajien suuresti rakastamana.

Pappi ja herätyssaarnaaja

Lars Levi Laestadius suhtautui alusta alkaen varsin vakavasti papin työhönsä. Hän hoiti Kaaresuvannon kirkkoherran viran tehtävät huolellisesti, ja seurakunta pääsi lukutaidossa ja kristinopin tiedossa Ruotsin ensimmäisten seurakuntien joukkoon. Samalla hän puuttui saarnoissaan Lapin väestön "helmasynteihin", tolkuttomaan väkijuomien käyttöön, viinan salakuljetukseen ja porovarkauksiin. Väestön elämäntyyli ja juopottelu, jota porosaamelaisten liikkuvuus ja markkina-aikojen kaupankäyntitavat vielä "vauhdittivat", toi suunnatonta henkistä ja sosiaalista kärsimystä perheisiin ja koko saamelaisten sosiaaliseen yhteisöön. Kaiken tämän keskellä tiedemiespappi joutui myös uskonnolliseen kriisiin ja syviin teologis-uskonnonfilosofisiin pohdintoihin.

Laestadiuksen uskonnollisessa kehityksessä on myöhempi tutkimus nähnyt useita eri kehitysvaiheita. Äidin lukijain herätysliikkeestä periytynyt pietistinen ja herrnhutilaissävytteinen hurskauselämä oli epäilemättä Laestadiuksen uskonnollisena pohjavireenä. Henkilökohtaisella tasolla nuori pappi oli kuitenkin irtautunut herätyskristillisyydestä. Vakava sairaus 1832 ja erityisen rakkaan Levi -pojan kuolema 1839 johtivat uskonnollisen elämän syventymiseen. Uusi sairastuminen 1842 johti syvään uskonnolliseen kriisiin. Lestadiolaisperinne on tallettanut juuri tältä ajalta muistikuvan keski-ikään tulleesta kirkkoherrasta, joka syviin mietteisiin vaipuneena kulki usein erään mäen ympäri - niin, että hänen askeleensa jättivät siihen jäljet. Yksinkertainen saamelaiskansa teki kirkkoherran terveyskävelyistä johtopäätöksensä: "Hän etsii tietä taivaaseen,". "Kulkija-Lassi" suoritti vuoden 1843 lopussa Härnosandissa pastoraalitutkinnon. Laestadiuksen pastoraaliteeseissä näkyi toisaalta hänen pietistinen uskonnollinen maailmansa. Sydän oli uskon subjekti. Aikuisen ihmisen kääntymys ei voinut tapahtua tämän tietämättä. Kääntymyksen kokenut henkilö muisti myös tämän kokemuksensa hetken.

Pastoraaliteeseihin liittyi johdantopuhe, joka ilmestyi latinankielisenä painosta 1843 (suomennettuna 1965). Tämä Crapula Mundi (Maailman Kohmelo) sisälsi purevan ja suorasukaisen arvion oman aikansa kirkollisesta ja valtiollisesta ilmapiiristä. Raaistuneet tavat, uskonnon hylkääminen ja rikollisuus levisivät kaupungeista, paheiden pesistä, maaseudulle; ylhäisestä, hienostelevasta väestönosasta alhaisimpiin yhteiskuntaluokkiin. Kansat kapinoivat. "Kadonnut on hyve, kadonnut on entinen usko, hävinnyt on hurskaus, kadonnut tapojen yksinkertaisuus." Pastoraalitutkinnon teesit ja johdantopuhe osoittavat selvästi Laestadiuksen pietistisen hurskausihanteen, jonka eräänä, tärkeänä elementtinä oli erottautuminen "maailmasta". Toisaalta on muistettava, että pohjoiskalotin alueella tuntui erilaisten pietistis­herrnhutilaissävytteisten herätysliikkeiden vaikutus ja jälki (erilaiset lukijaliikkeen osaryhmät, viklundilainen pietismi ja sen saamelainen muunnelma "huutajat", cuorvut -liike).

Laestadiolaisperinne ja merkittävä osa luotettavasta Laestadius-tutkimuksesta on sijoittanut Karesuvannon kirkkoherran merkittävimmän uskonnollisen kokemuksen, kääntymyksen, vuoden 1844 alkuun. Laestadius tapasi tarkastusmatkallaan 1.-2.1.1844 Åselessa Maria-nimisen lappalaistytön (Milla Clemensdotter). Karesuvannon kirkkoherra on myöhemmin itse muistellut kokeneensa näissä keskusteluissa "Lapin Marian" kanssa "taivaallisen ilon esimakua". ”Minullekin valkeus koitti." Marian lukijaisuuden ja pastori Pehr Brandellin vaikutteiden sävyttämä uskonnollinen maailma ja "armonjärjestyksen" kokemukset tekivät uskonnollista kriisivaihetta elävään pappiin "syvän vaikutuksen”. Åselen kokemuksen sisin olemus on kuitenkin jäänyt salatuksi. Se oli epäilemättä merkittävä vaihe Laestadiuksen uskonnollisessa kehityksessä, sillä nyt hän eli todeksi pietistisen teologiansa. Monet kysymykset, jotka liittyvät Åselen kokemukseen, jäävät kuitenkin kirkkohistoriallisessa tutkimuksessa avoimiksi. Sen sijaan on suhtauduttava suurin varauksin niihin myöhemmän lestadiolaisperinteen ilmauksiin, joiden mukaan tämä "Lapin Maria" olisi saarnannut Karesuvannon "epäuskoiselle" papille synnit anteeksi "Jeesuksen nimessä ja veressä". Laestadius ei tästä nimenomaisesti kerro, vaikka jo Raattamaa esittääkin Laestadiuksen elämänkuvauksessa tämäntyyppisiä näkemyksiä. Myöhempi lestadiolaisperinne on aivan erityisesti tässä kysymyksessä pyrkinyt kirkkohistoriallisen todellisuuden harmonisointiin.

Åselen kokemus vaikutti kuitenkin joka tapauksessa merkittävästi Laestadiuksen julistuksen sisältöön. Hän jatkoi ihailemansa Johannes Kastajan tavoin lain saarnaamista, yleensä varsin ankarin sanakääntein. Suorasukainen kielenkäyttö johti siihen, että "pirttipuheet” ja "perätuvan salaisuudetkin” tuotiin saarnastuoliin. "Rehelliset varkaat”, "raittiit juomarit” ja "pirunpaskaa" välittävät kapakoitsijat saivat kuulla totuuden itsestään. Syntien paljastamiseen tähtäävän julistuksen ohella Laestadiuksen saarnoissa oli nyt enemmän Kristuksen kärsimysmuodon kuvailua. Hän maalasi kuulijoittensa eteen "orjantappuroilla kruunatun Siionin kuninkaan” kärsimystien Getsemanesta Golgatalle. Täten kärsimysmystiikka painoi leimansa Laestadiuksen julistukseen. Kirkkoherran saarnojen pelästyttämänä aluksi kirkosta kaikonnut kansa alkoi palata sinne takaisin.

Karesuvannon herätyksen ensimmäisiä merkkejä näkyi jo loppuvuodesta 1845. Kevättalvella 1846 alkoi varsinainen kansanherätys, johon liittyi myös ekstaattisia piirteitä. Herätys tulvahti nopeasti koko Karesuvannon seurakunnan alueelle. Sitä säestivät ”armonmurroksen" kokeneiden uskovien äänekkäät liikutukset, semiekstaattiset ilmiöt, jotka antoivat ulkopuolisille aiheen kutsua herätykseen liittyneitä "hihhuleiksi". Herätykseen tulleet tunnustivat syntejään myös julkisesti ja hyvittivät aikaisempia rikkeitään. Kolmas herätykseen alusta saakka kuulunut piirre oli ehdottoman raittiuden vaatimus, josta tuli alkaneen herätysliikkeen pysyvä tunnusmerkki. Herätystä seurasi pysyvä elämäntapojen muutos ja Lapin väestön uusi henkinen ja moraalis-eettinen ryhdistäytyminen.

Lestadiolainen alkuheräys levisi varsin nopeasti koko pohjoiskalottialueelle. Herätys levisi uskovien "puhuttelun" ja muun sukulais- ja lähikosketuksen kautta. Uskovien maallikkojen hengellinen pappeus, johon liittyi jo muutaman vuoden kuluttua herätyksen alkamisesta maallikkojen harjoittama päästöavaimen käyttö, innoitti herätykseen tulleita "tunnustamaan uskonsa" maailman edessä. Vaeltavien saamelaisten mukana herätys kulki täten eteenpäin. Leviämistä edistivät kuitenkin ennen kaikkea kaksi tärkeää tekijää: Lapin lähetyskoulut ja Karesuvannon raittiusseuran asiamiehet. Koska vielä tuossa vaiheessa voimassa ollut konventikkeliplakaatti rajoitti maallikkojen saamatoimintaa, Laestadius lähetti uskovia maallikkoja perustamansa raittiusseuran nimissä "saarnaamaan raittiutta". Lähetyskoulujen palveluksessa olleet katekeetat, joista tunnetuin oli Juhani Raattamaa (1811-1899), lukivat "rovastin" saarnoja ja puhuivat itsekin koulujen palveluksessa liikkuessaan. Pohjoiskalotin pyhärukousperinne tarjosi myös kanavan herätyksen leviämiselle.

Vuoteen 1855 mennessä alkuheräys oli nopeasti levinnyt alueelle, joka käsitti Ruotsin Lapin pohjoiset seurakunnat Karesuvannon, Jukkasjärven ja Jällivaaran sekä Ruotsin Ylitornion ja Pajalan. Suomen puolella hengellistä liikehdintää esiintyi Enontekiöllä, Muoniossa, Kittilässä, Tornionjokilaaksossa, Kemissä ja Rovaniemellä. Vuodesta 1848 alkaen herätysliike alkoi levitä myös Pohjois-Norjassa. Seuraavan vuosikymmen puolivälissä sillä oli useita kannatuspesäkkeitä Vesisaarten ja Ibestadin välisellä alueella.

Ulkonaisesta herätyksen voittokulusta huolimatta Lars Levi Laestadiuksen viimeinen vuosikymmen ja toiminta Pajalan ensimmäisenä kirkkoherrana oli vaikeata aikaa. Herätyksen kokema vastustus ja heränneiden toiminnasta nousseet kantelut tuomiokapitulille heijastelivat suuria jännitteitä. Laestadiuksen tuomiokapitulilta saama varoitus 1851 oli myös ajan merkki. Vakavaksi esteeksi herätyksen voittokululle - ainakin tilapäisesti - nimenomaan Norjassa muodostui kuitenkin se kohu, joka nousi Kautokeinon hurmosliikkeestä 1852. Kautokeinon saamelaisten pariin levinnyt herätys sai äkkijyrkän hurmoksellisen muodon ja johti veritekoihin. Monet Laestadiuksen vastustajat syyttivät häntä Kautokeinon tapahtumista. Pajalan kirkkoherra ei ottanut Kautokeinon tapahtumia vastuulleen. Hän viittasi siihen, ettei Lutheriakaan voitu syyttää Saksan talonpoikien kapinoinnista.

Härnosandin piispa Israel Bergman suoritti heinäkuun alussa 1853 piispantarkastuksen Pajalassa. Tarkastuksessa pyrittiin löytämään ratkaisuja niihin tyytymättömyyden ilmauksiin ja valituksiin, joita Laestadiuksen vastustajat olivat esittäneet. Laajalti huomiota herättäneiden liikutusten esille nostaman ongelman piispa puolitti. Seurakunnassa oli pidettävä kaksi jumalanpalvelusta: ensin niille, jotka eivät hyväksyneet liikutuksia ja sen jälkeen muille. Suntio sai tehtäväkseen poistaa ensimmäisestä jumalanpalveluksesta ne, jotka sen aikana tulivat liikutuksiin. Tämä kirkkoherran viranhoidon kannalta raskas käytäntö jatkui vuoteen 1860. Piispa Bergman myönsi liikutusten olleen hengellisiä ilmiöitä, joita ei voitu väkisin estää.

Kaikkien muutosten keskellä Laestadius oli kuitenkin kuolemaansa saakka kuohuvan herätyksen itseoikeutettu organisatorinen ja hengellinen johtaja, jonka sanoma välittyi laajoille alueille myös käsinkirjoitettujen saarnojen ja saarnakokoelmien ansiosta. Hän joutui myös herätyksen apologeetiksi. 1852-1854 julkaisemassaan ruotsinkielisessä lehdessä En ropandes röst i öknen (Huutavan ääni erämaassa, ilmestyi Piteåssa) hän selvitteli herätyksen syntyä ja sen hengellistä oikeutusta. Laestadius ei tietoisesti pyrkinyt oman uskonnollisen yhteisön luomiseen. Herätys rakentui pitkälle sen vanhan kirkollisen viljelyn pohjalle, jossa aikaisempi hartauskirjallisuus ja kirkollinen opetustyö muodostivat vahvan pohjan. Jo aikaisemmin mainittujen Laestadiusta edeltäneiden tai samanaikaisten herätysliikkeiden merkitystä ei voida myöskään kiistää. Pohjois-Norjan 1850-luvun herätyksissä ei voi aina välttämättä edes tehdä selvää rajaa haugelaisperinteen ja uuden lestadiolaisherätyksen välillä.

Alkuvaiheessa alkaneessa herätyksessä oli saamelaisten osuus merkittävä. Pian herätys vakiintui erityisesti suomea puhuvan väestön liikkeeksi. Koko Tornionjokilaakso oli käytännössä suomenkielistä aluetta, vaikka se olikin vanhastaan kuulunut Härnosandin hiippakuntaan. Haminan rauhan (1809) raja ei paljoa häirinnyt väestön elämänkulkua. Ruotsalainen Laestadius, joka opetteli suomen kielen Karesuvannon vuosinaan, nousi siten myös Suomen kirkkohistorian erääksi herätysjohtajaksi.

Teologi ja uskonnonfilosofi

Laestadiuksen omaperäinen teologia ja uskonnonfilosofinen ajattelu tuli näkyviin hänen saarnoissaan, vaikka ne olivatkin toisaalta hyvin konkreettisia ja kansanläheisiä. Edellä mainitussa teoksessaan En ropandes röst i öknen hän esitti näkemystensä perusteluja. Avain Laestadiuksen teologisen ajattelun ja uskonnonfilosofian ymmärtämiseen on kuitenkin postuumina jälkikäteen ilmestynyt laaja teos Dårhusjonet (Hulluinhuonelainen), jota hän kirjoitti elämänsä viimeisen vuosikymmenen kuluessa. Hulluinhuonelainen oli osittain alkaneen herätyksen teologista apologiaa. Laestadius pyrki osoittamaan, että hänen toimintansa ja julistuksensa taustalla oli selkeä systeemi.

Laestadius oli selvästi pietistinen teologi. Lukijaliikkeen kansanhurskaus ja oma kokemuspiiri antoi tietyn esiymmärryksen hänen teologialleen. Toisaalta hänen ajattelussaan näkyivät jossain määrin myös ne luterilaisen puhdasoppisuuden vaikutteet, joita hän oli saanut Upsalassa opiskellessaan. Hän halusi tietoisesti tukeutua Lutheriin, mutta suureksi arvostuksen kohteeksi nousi Philipp Jacob Spener, pietismin perustaja. Teologia oli Laestadiukselle theologia regenetorum, uudestisyntyneiden teologiaa. Laestadius suuntasi kritiikkinsä erityisesti rationalismiin ja muodollista kristillisyyttä edustaneeseen Ruotsin valtiokirkkoon. Hän arvosti monessa suhteessa luterilaista puhdasoppisuutta teologisesti, ja liittyi esim. raamattukäsityksessään kristikunnan perinteisiin näkemyksiin Raamatun jumalallisesta olemuksesta ja auktoriteetista. Spenerin tavoin hän kuitenkin edusti käsitystä, jonka mukaan ”puhtaan opin" tuli laskeutua "päästä sydämeen", toisin sanoen realisoitua kirkollisessa todellisuudessa subjektiivisessa, "elävässä" uskossa.

Laestadius viittaa Hulluinhuonelaisessa ja Huutavan ääni korvessa -teoksissaan kymmenen kertaa Speneriin, Sen sijaan hän ei tukeudu A. H. Franceen eikä N. L. von Zinzendorfiin teologisina auktoriteetteina. Laestadius oli tässä suhteessa speneriläinen pietisti, joka haki teologialleen tukea Lutherilta. Vaikka Laestadius ei viittaa kirjoituksissaan von Zinzendorfiin, hänen uskonnollisessa maailmassaan tuntui myös herrnhutilainen viritys. Hänen sukulaisillaan oli ollut yhteyksiä Piteån herrnhutilaisiin. Herrnhutilaistaustainen laulukirja Siionin Virret (Sions Sånger) oli hänelle rakas. Herrnhutilaisperäistä teologiaa kuvastaa myös Laestadiuksenkin käyttämä termi "kivisydän", joka kuvaa "suruttoman" henkilön "sieluntilaa”.

Laestadiuksen mukaan luonnollista ihmistä hallitsivat passiot (intohimot), kuten itsekkyys, kunnianhimo, ahneus, viha, kateus, huoruuden perkele ja valheen henki. Passiot vaikuttivat ihmiseen myös fyysisesti, niiden vaikutus tuntui omassatunnossa ja tahdossa. Laestadius torjuis voimakkaasti valistuksesta periytyneen luottamuksen hyveeseen. Se oli pelkkää omavanhurskautta. Tässä suhteessa hän arvosteli kirpeästi tanskalaisen teologin Hans Lassen Martensenin käsityksiä.

Luonnollisella ihmisellä ei ollut edellytyksiä ymmärtää hengellisiä asioita. Vasta koettu uudestisyntyminen, joka tapahtui kääntymyksessä, antoi tähän edellytykset. Laestadius painotti voimakkaasti "elävän" ja "kuolleen" uskon eroa. "Kuollut” usko nojautui vain objektiivisiin (Jumalan Sana, armonvälineet) tekijöihin, mutta "elävää” uskoon kuului myös koettu, tunnettava kääntymisen kokemus ja erottautuminen "maailmasta”. Usko oli "sydämen kristillisyyttä". "Armonjärjestyksen” kokemus oli konkreettinen hetki ihmisen elämässä. "Elävään uskoon" kuuluivat koettu herätys, parannus ja kokemus armon saamisesta. "Kuollut” usko nojautui sen sijaan vain objektiivisiin, ulkokohtaisiin perusteisiin. Siksi se oli sokeaa auktoriteettiuskoa. Lain saarnan aiheuttama omantunnon hätä ja peljästyminen oli edellytys ”elävälle" uskolle. "Kuollut” ja "elävä" usko tunnettiin hedelmistään.

Laestadiuksen sakramenttikäsitys liittyi "elävän" ja "kuollee” uskon dialektiikkaan. Siksi objektiivista armoa ilmentävät armonvälineet eivät korostuneet hänen teologiassaan. Laestadiuksen kastekäsityksessä näkyi selvä kaksijakoisuus. Teoksessaan "Hulluinhuonelainen” hän arvioi "taivaanvaltakunnan kuuluvan lapselle jo ennen kastetta". Eräissä saarnoissaan hän puhui kasteesta hyvinkin klassisin luterilaisin äänenpainoin korostaen sen luonnetta armonvälineenä, kylläkin vahvasti herätysteologisesti painotettuna. 1850 -luvun puolivälistä alkaen Laestadiuksen saarnoissa aikaa tulla esille herätysliikkeen perinteeseen vakiintunut päästöavaimen käyttö (avainten valta).

"Elävän" ja "kuolleen" uskon ero merkitsi myös sekä soteriologista että sosiologista erottelua herätyksen kokeneiden uskovien ryhmän ja vain kastettujen paikallisen luterilaisen seurakunnan jäsenten kesken. Laestadiusen ecdesiola in ecclesia -ajattelu ei kuitenkaan sisältänyt sitä eksklusivismia, jota alkoi esiintyä myöhemmän lestadiolaisuuden eräissä osaryhmissä suuren hajaannuksen jälkeen 1900-luvulla. Laestadiukselle oli ratkaiseva kriteeri juuri uskon kokemus. Hän saattoi katsoa, että baptistien keskuudessa oli enemmän "eläviä" kristittyjä kuin Ruotsin evankelisluterilaisessa valtiokirkossa. Tammikuun lopussa 1844 Sorselessa pitämässään tarkastussaarnassa hän ruoti voimakkain sanakääntein lukijaliikkeen eri ryhmien keskinäistä kiistelyä ja torjui voimakkaasti hengellisestä puoluemielestä nousseen "karsinoinnin”. Laestadius arvosti ja puolusti metodistipastori George Scottin toimintaa Ruotsissa. Hän piti Evankelisen Allianssin työtä positiivisena, ja suuntautui ylipäänsä myötämielisesti anglosaksiseen herätyskristillisyyteen. Laestadiuksen kirjeenvaihto Göteborgin tuomiorovastin ja raittiustaistelija Peter Wieselgrenin kanssa heijastelee varsin "veljellistä" yhteyttä.

Näistä teologisista lähtökohdista käsin oli ymmärrettävää se voimakas Ruotsin valtiokirkkoon kohdistunut kritiikki, joka tuli jatkuvasti esille Laestadiuksen puheissa ja kirjoituksissa. Kirkko ei ymmärtänyt pietismiä ja lukijaliikettä. "Elävän kristillisyyden” vaino koitui lopulta kirkon omaksi tappioksi. Suhteessaan yhteiskuntaan ja politiikkaan Laestadius oli terävä tarkkailija. Hän ei hyväksynyt sen kummemmin demokratiaa kuin tasavaltaakaan. Hän puhui kunnioittavasti kuninkaasta, mutta vaati samalla uskonnonvapautta ja papiston valtiopäiväedustuksen poistamista. Perinteen säilyttämä muistitieto on nähnyt Laestadiuksen osoittaneen sosiaalista mieltä köyhiä kohtaan. Häntä on muisteltu köyhien ja kulkulappalaisten auttajana. Laestadius näki köyhyyden kuitenkin etupäässä synnin seuraukseksi. Sosialismissa ilmeni kateutta, eikä ihmisen luontaisen itsekkyyden takia omaisuuden tasajako tulisi onnistumaan.

Edellä esitetyt näkökohdat osoittavat Laestadiuksen olleen oman aikansa yhteiskunnallisessa todellisuudessa lähinnä konservatiivi, joiltakin osin myös liberaali. Politiikka ei ollut hänelle tärkeä asia. Siksi hän saattoi suhtautua varsin lakonisesti maailman menoon: kristitylle oli lopulta yhdentekevää, oliko hallitsijana Nero vai Robespierre, maksoiko hän veroja Amerikan presidentille vai Turkin sulttaanille. Kristityn tuli elää lainkuuliaista elämää ja huolehtia ennen kaikkea sielunsa pelastuksesta. Politiikka ei auttanut ihmisten ja yhteiskunnan muuttamisessa. Siihen pystyi vain hengellinen herätys.

Monipuolinen tiedemies

Lars Levi Laestadiuksen mielenkiinto kasvitieteeseen heräsi Kvikkjokin tuntureilla. Lukioaikana syventynyt kiinnostus johti hänet useille tutkimusmatkoille arktisen kasviston pariin. Jo 1819 hän teki laajan matkan Jämtlantiin ja Norjan Tromssaan saakka. Matkat jatkuivat seuraavina vuosina 1820-1822 ja 1824. Varsin merkittävä oli Upsalan kasvitieteen professorin Gösta Wahlenbergin kanssa tehty matka Skooneen, Smoolantiin ja Öölannin saarelle 1822. Vaikka toiminta Kaaresuvannon kirkkoherrana ja Lapin lähetyskoulujen tarkastajana vei yhä enemmän Laestadiuksen aikaa ja voimia myöhemmin, ei hän suinkaan unohtanut nuoruutensa suurta intohimoa. Laestadius piti jatkuvasti yhteyksiä tunnettuihin kasvitieteilijöihin -Wahlenbergin lisäksi myös professori Elias Friesiin ja N. J. Anderssoniin - ja keräsi uusia löytöjä. Kaiken kaikkiaan hänen keräämiään kasveja oli 6700. Tunnetussa, 1802 aloitetussa Svensk Botanik -julkaisussa on lukuisia Laestadiuksen piirtämiä kasveja vuodesta 1826.

Laestadius kohosi merkittäväksi pohjoisten alueiden kasviston, erityisesti tunturikasvien, tuntijaksi. Eräitä kasveja on jopa nimetty hänen mukaansa, kuten Carex Laestadiana ja Papaver Laestadianum. Myös pajujen tutkijana Laestadius oli Euroopan ensimmäisiä. Tunnettu saksalainen kasvitieteilijä Fr. Wimmer arvioi teoksessaan Salices europae (1866) Laestadiuksen asiantuntemuksen pajujen tuntijana varsin korkealle. Laestadiuksen merkittävin tutkimus kasvitieteen alalla oli 1839 painosta ilmestynyt latinankielinen julkaisu Loca Parallela plantarum (Kasvien rinnakkaiset kasvupaikat), joka julkaistiin Upsalan tiedeakatemian sarjassa Nova Acta regiae Societatis Scientariaum Upsaliensis. Kasvitieteilijänä Laestadius oli ennen kaikkea ekologi, systemaatikko ja keräilijä. Runsaalla kolmellakymmenellä kasvilla on Laestadiuksen antama nimi.

Laestadius oli myös 1838 ranskalaisen tieteellisen retkikunnan oppaana pohjoiskalottialueella. Ranskan valtio kustansi 1835-1840 suuren tieteellisen retkikunnan arktisten alueiden tutkimustyöhön. Retkikuntaa johti laivaston lääkäri Joseph Paul Gaimard, ja mukana oli mm. tunnettu tutkija ja kirjailija Xavier Marmier. Matkat tehtiin valtion La Recherche -nimisellä korvetilla. Vuosien 1838-1840 tutkimuskohteisiin kuuluivat mm. Lappi, Huippuvuoret ja Färsaaret. Laestadius kuului retkikunnan ulkomaisiin jäseniin, mutta oli vain osan aikaa retkikunnan mukana. Hän opasti kyseistä retkikuntaa Norjan Alattiosta Kautokeinon kautta Ruotsiin. Vaikka hänen lappalaisten mytologiaa koskeva tutkimuksensa ei lopulta päässytkään - ennakkosuunnitelmista poiketen - retkikunnan tutkimustulosten sarjaan, Laestadiukselle oli avautunut yhteys myös Ranskan tieteellisiin piireihin. Kaaresuvannon kirkkoherra toimitti mm. laajan kokoelman kasveja Gaimardille. Laestadius mainitaan ranskalaisen retkikunnan tutkimustuloksista raportoineessa laajassa, 29 nidosta sisältäneessä teossarjassa useassa osassa, mm. meteorologiaa koskevan osan toimittajien joukossa.

Ansioistaan La Recherche -retkikunnan hyväksi Laestadius nimitettiin 1841 Ranskan Kunnialegioonan ritariksi. Jo aikaisemmin 1836 hänet oli nimitetty Edinburghin kasvitieteellisen seuran jäseneksi; olihan hän avustanut myös englantilaisia tutkijoita.

Laestadiuksen monipuolista kiinnostusta luontoon ja luonnontieteisiin osoittivat myös hänen metsästysharrastuksensa sekä yhteys Ruotsin Metsästäjäliittoon (Svenska Jägarförbundet). Kiinnostus eläintieteeseen tuotti tutkielmia mainitun yhdistyksen julkaisuihin. Esimerkiksi 1832 hän kirjoitti siihen asti tarkimman selvityksen Lapin kaloista. Sen lisäksi Laestadius lähetti liitolle eläinnäytteitä ja selvityksiä mm. pohjoisen linnuista, oravista, ketuista, sopulien vaelluksista ja villiporosta. Eläintieteestä kiinnostunut kirkkoherra oli kirjeyhteydessä professori Sven Nilssonin (1787-1883) kanssa. Laestadius oli mukana myös "haudanryöstöissä". Haudoista kaivettuja saamelaisten pääkalloja ja luita käytettiin ”tutkimusmateriaalina". Mainittu ranskalainen retkikuntakin kaivoi 1838 pari säkillistä tällaista aineistoa.

Laestadius teki myös ahkerasti geologisia havaintoja sekä tutki sään vaihtelua Kaaresuvannossa. Hän laati 2922 vuorokauden havainnot maksimi- ja minimilämpötiloista Kaaresuvannosta. La Recherche -retkikunnan julkaisusarjaan pääsikin Laestadiuksen meteorologinen pienoistutkielma Observations meteorologiques a Karesuando.

Laestadiuksen panostus empiirisiin luonnontieteisiin johtui paitsi nuoruuden elämyksistä myös siitä, että hän ei välttämättä erityisesti arvostanut filosofiaa. Hän tunsi toki aikansa filosofiset virtaukset ja varsin pitkälle myös psykologian suuntauksia, mutta "puolisivistyneille”' filosofeille hän ei antanut kovin suurta arvoa. Tähän vaikutti tietysti myös hänen vastenmielisyytensä teologista rationalismia vastaan. Laestadius suuntasi älyllisen energiansa ja tieteellisen toimintatarmonsa tieteisiin, jotka perustuivat konkreettisiin, havaittaviin suureisiin.

Laestadiuksen äiti oli saamelaista sukua. Hän oppi lapsuudessaan Luulajan saamen eikä pohjoisempi murre, tunturisaamekaan ollut hänelle vierasta. Hän loi saamenkielisillä kirjoituksillaan kotalapiksi kutsutun saamen kirjakielen. Lappologina Laestadius oli saamelaisen väestön elinolojen, kulttuurin, uskomusten ja uskonnon asiantuntijana aikansa eturivissä. Tässä suhteessa Laestadiusta voidaan pitää myös uskontotieteilijänä ja etnografina. Hänen tämän alueen merkittävin tutkimus Fragmenter i Lapska Mythologien jäi unohduksiin yli sadaksi vuodeksi. Se ilmestyi ensimmäisen kerran Ruotsissa 1960 (Suomessa 1997 ja 2000). Laestadius osasi taitavasti käyttää saamelaista uskomusperinnettä saarnoissaan viestittäessään klassisen kristinuskon sisältöä Lapin asukkaille.

Vaikka Laestadius olikin äitinsä puolelta saamelaista sukua ja vaikka hän hallitsi arktiset uskomukset ja alueen kulttuurin, on muistettava, että hän oli kuitenkin ensi sijassa myös suomen kielen hallinnut ruotsinmaalainen pappi, teologi ja herätyssaarnaaja. Laestadiuksen myöhempi uskonnollinen vaikutus on tuntunut ensi sijassa Suomessa ja ylipäänsä siellä, missä puhutaan suomen kieltä.

Lars Levi Laestadius S 10. 1. 1800 Arjeplog (Ruotsi), K 21.2.1861 Pajala. V uudistilallinen, ent. vuorivouti Carl Laestadius ja Anna Magdalena Johansdotter. P vsta 1827 Brita Cajsa Aistadius, S 8.2.1805 Jokkmok, K 4.3.1888 Pajala. PV uudistilallinen Olof Ersson Aistadius ja Catharina Covenius. Lapset: Eleonora 1827-1874, Emma Maria 14.10.1828-22.10.1828, Carl Johan 1829-1890, Sophia Wilhelmiina 1831-1898, Emma Christina 1833-1882, Levi 1836-1839, Elisabeth 1836-1897, Lorens Wilhelm 1839-1866, Fredrica Johanna (Jeana) 1840-1902, Hädda Charlotta (Lotta) 1842-1900, Lea Selma 1844-1872, Gustaf Leonard 1847-1904, Levi 1849-1850, Daniel 1851-1861.

URA. Pappisvihkimys 1825. Arjeplogin vt. kirkkoherra ja Ruotsin Lapin missionääri 1825­-1826, Kaaresuvannon kirkkoherra 1826-1849, Pajalan kirkkoherra 1849-1861. Lapin lähetyskoulujen organisaattori ja tarkastaja. Herätyssaarnaaja. Kasvitieteilijä. Etnografi.

TUOTANTO. Crapula mundi Se on Maailman kohmelo eli tarttuvainen sielun tauti. 1905 (uudet painokset 1906, 1965); Lars Levi Laestadius' brev till Peter Wieselgren (Kyrkohistorisk Ärskrift 1946, toim. Erik Bäcksbacka). 1947; Postilla 1-11. 1964; Saarnoja. Predikningar. 1966; Dårhusjonet (2-3 osat 1949, 3. osa 1964, suomeksi Hulluinhuonelainen 1968); Huutavan ääni korvessa. 1970; Katso, Jumalan karitsa (koonnut Pekka Lappalainen). 1978; Uppodlingar i Lappmarken. 1981 (näköispainos); Loca parallela plantarum. 1993 (ruots. 1993, toim. Georg Gripenstad); Fragmenter i Lappska Mythologien.1995; Saarnat 1-11. 1996-1998.

Saarnakokoelmien käännöksiä: Kyrkopostilla 1963; Postilla 1985; Evangeliepostilla 1957; Kirkepostille 1933; Tredie postille 1953 Prekensamling 1-111. 1984-1993; House postilla 1939; The new postilla 1960, Third Postilla 1967; The Fourth Postilla 1985; Saamenkieliset saarnat ja kirjoitukset 1978, Leastadiusa poasttal 1988; Lappimaalt prausti Lars Leewi Laestadius'e jutlused 1912-1913; Predigten 1995; Nya evangeliepostillan 1999.

KIRJALLISUUS.

P. Boreman & G. Dahibäck (red.), Lars Levi Laestadius och hans gärning. 1965; K. Castren, Kiveliön suuri herättäjä Lars Levi Laestadius. 1932 (viroksi Pohjamaa suur ärataja Lars Levi Laestadius. 1938); G. DahIbäck, Lars Levi Laestadius och rationalismen (Teologinen Aikakauskirja 1949); O. Franzen, Naturalhistorikern Lars Levi Laestadius. 1973; G. Gripenstad, Kautokeino 1852. Några tidsdokument. 1990; M. Ihonen, Uskonnollisen kielen semanttis-pragmaattista analyysia. Jumalan, Jeesuksen ja saatanan nimitykset L. L. Laestadiuksen saarnoissa. 1986; H. Juntunen, Lars Levi Laestadiuksen käsitys kirkosta. 1982; L. Kujanpää, Kristillinen saarna. Lars Leevi Laestadiuksen saarnojen funktionaalis-historiallinen analyysi. 1997; S. Lohi, Sydämen kristillisyys. 1989; S. Lohi, Lars Levi Laestadiuksen toinen minä (Duodecim 23/1999.); X. Marmier, Pohjoinen maa. 1999; M. E. Miettinen, Lestadiolainen heräysliike 1. 1942; M. E. Miettinen, Pohjoisen Tornionlaakson oloista lestadiolaisen heräysliikkeen syntyaikoina. 1943; K. Nilsson, Den himmelska Förääldern. 1988; Y. Nummi, Kärsimys-mystiikka Laestadiuksen julistuksessa. 1934. N. Outakoski, Lars Levi Laestadiuksen saarnojen maahiskuva. 1991; J. Pentikäinen, Lars Levi Laestadius som samisk mytolog och mytograf. (Laestadius, Fragmenter i Lappska Mythologien.) 1995; 1. Plume, Sauceja balss. 1995; P. Raittila, Lestadiolaisuuden matrikkeli ja bibliografia. 1967; P. Raittila, Ensimmäisen lestadiolaispolven suhde Lutheriin ja kirkon tunnustukseen. (Ecclesia ieformanda.) 1971; P. Raittila, Lestadiolaisuus 1860-luvulla. 1976; A. Saarisalo, Laestadius - Pohjolan pasuuna. 1970; A. O. Schwede, Lars Levi Laestadius. Der Lappenprophet. 1954; A. Steen, Prost Lars Levi Laestadius og hans dom over kolleger (Norsk teologisk tidsskrift 1962.). J. Talonen, Pohjois-Suomen lestadiolaisuuden poliittis-yhteiskunnallinen profiili 1905-1929. 1988; J. Talonen, Uskoiko Laestadius maahisiin? (SKHS vuosik. 1992-1993.) 1994. G. Wikmark, Lars Levi Laestadius' väg till nya födelsen. 1980; A. Zidbäck, Lars Levi Laestadiuksen kristillisyyden näkemys erityisesti silmälläpitäen Kristuksen seuraamisen ihannetta. 1937.